Kerrankin se emäntä tekee jotain fiksua tuossa koneella istuessaan, kun antaa minullekin puheenvuoron. Tosin onhan minulla tapana omia mielipiteitäni huudella varsin äänekkäästi tarpeen niin vaatiessa. Emäntä sanookin, että minun huutamiseni määrä vuorokaudessa on kuulemma vakio. Mutta täytyyhän ne asiansa toki kertoa sitten siinä lyhyemmässä ajassa, jos tyhmä emäntä on ollut liian pitkään jossain muualla kuin meidän luona!
Minä siis olen Lenni, punatiikeri maatiaiskissa ja sain kunnian meistä vanhempana aloittaa kirjoittamisen. Menneisyydestäni en ole emännälle osannut kovinkaan paljon kertoa paitsi että se edellinen koti, johon minut löytöeläinkodilta adoptoitiin, oli kyllä hyvä paikka, mutta sieltäkin jouduin lähtemään jonkun allergiajutun takia marraskuussa 2005, mutta silloin tuo kohta esittäytyvä kaverini oli jo mukana. Noin aran ja pienen näköinenkö minä olinkin silloin tullessani?
Onhan tässä paljon nähty ja siksi voinkin ihan lunkisti suhtautua erilaisiin paikkoihin, tosin matkustaminen ei ole kivaa (ja sen äänekkäästi kerron), koska sehän tarkoittaa että oman kodin ovi on mennyt kiinni eikä sitä koskaan tiedä, jos sinne ei vaikka ikinä enää takaisin pääse. Joku möreä-ääninen mies minua oli huonosti kohdellut, koskapa meillä meni tosi pitkään tuon emännän isän kanssa, että tultiin kavereiksi. Aluksi minun piti heti juosta sängyn alle piiloon, jos se vain sanoi jotain. Tässä kuvassa on takana kolme kuukautta herkuilla sulattamista ja kylläpä se emännän isä oli iloinen, kun näin lähelle jo tulin.
Minä siis olen Lenni, punatiikeri maatiaiskissa ja sain kunnian meistä vanhempana aloittaa kirjoittamisen. Menneisyydestäni en ole emännälle osannut kovinkaan paljon kertoa paitsi että se edellinen koti, johon minut löytöeläinkodilta adoptoitiin, oli kyllä hyvä paikka, mutta sieltäkin jouduin lähtemään jonkun allergiajutun takia marraskuussa 2005, mutta silloin tuo kohta esittäytyvä kaverini oli jo mukana. Noin aran ja pienen näköinenkö minä olinkin silloin tullessani?
Onhan tässä paljon nähty ja siksi voinkin ihan lunkisti suhtautua erilaisiin paikkoihin, tosin matkustaminen ei ole kivaa (ja sen äänekkäästi kerron), koska sehän tarkoittaa että oman kodin ovi on mennyt kiinni eikä sitä koskaan tiedä, jos sinne ei vaikka ikinä enää takaisin pääse. Joku möreä-ääninen mies minua oli huonosti kohdellut, koskapa meillä meni tosi pitkään tuon emännän isän kanssa, että tultiin kavereiksi. Aluksi minun piti heti juosta sängyn alle piiloon, jos se vain sanoi jotain. Tässä kuvassa on takana kolme kuukautta herkuilla sulattamista ja kylläpä se emännän isä oli iloinen, kun näin lähelle jo tulin.
Nykyäänhän me ollaankin sitten jo tosi hyviä kavereita, tosin en minä muiden kuin emännän syliin mene muuta kuin aivan poikkeuspauksessa. Kaikki kiltit ihmiset saa minua kyllä mahasta rapsuttaa aika pian. Maailman kaikista paras paikka on kuitenkin emännän rinnan päällä nukkumassa. Siinä voisin olla vaikka aina, kun se emäntä vain jaksais mahasta rapsuttaa! Kehräyksin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti